Kössin blogi

Kun ei rahat riitä jukulauta

 

Lauloi Irwin aina ajankohtaisesta aiheesta. Yli kolme vuosikymmentä työehtosopimuksia neuvotelleena tiedän työnantajien olevan aina perse auki. Sama levy pyörii myös valtiovallan grammarissa. Hallituksen väristä riippumatta.

Ei voi kuin hämmästellä poliitikkojen hämmästyksen määrää, kun he ”ensimmäistä kertaa” havahtuvat ongelmiin, joiden kanssa auraamattomilla jalkakäytävillä rämpivät kansalaiset painivat joka päivä. Monen silmäkulmat kostuivat, kun Helsingin Sanomat kirjoitti Suomessa olevan köyhiä. Kaduilla kiemurtelevat leipäjonot kasvavat yhä pidemmiksi. Tästä voisi jotain päätellä, vaikkei omaan tuttavapiiriin köyhiä kuuluisikaan.

Nyt järkytyttiin vanhustenhoidosta. Tilanne on ollut umpisurkea jo iät ajat. Jokaisen lähipiiriin kuuluu palveluja tarvitsevia ikäihmisiä, vanhempia, isovanhempia, tuttavia. Hoitopaikkojen puute on kahvitaukojen vakiotarinaa. Esperin tapaus käynnisti hyödyllisen keskustelun hoidon laadusta. Resurssipula ei silti miksikään muutu yksittäisten yritysten ristiinnaulitsemisella ja desimaalilukuja pyörittelemällä.

Edesmennyt isäukkoni sairastui Alzheimerin tautiin. Viimeisinä vuosina sain mieheltä lukemattomia soittoja unen ja valvetilan välimaastosta. Toistuvasti vakuuttelin, paimeneen ei tarvitse lähteä, muuraamaan ei tarvitse lähteä. Sohvalla istuva outo porukka on vain mielikuvituksen tuotetta, katoaa, kun nukahdat uudelleen. Kunnan hoitopaikkaan ei ollut mahdollisuutta ennen kuin ulos lähtenyt mies ei löytänyt enää takaisin sisälle.

Näin Nurmijärvellä, jossa vanhustenhoidon resurssit ovat sentään kohtuulliset. Yhtä onnellinen tilanne ei ole joka kunnassa. Liikuntakyvyttömiä vanhuksia makuutetaan kotonaan vaipoissa. Helloista irrotetaan sulakkeet, jotta sekaisin mutta jaloillaan olevat eivät polttaisi asuntoaan.

Ei missään kunnassa ihmisiä tahallaan kiusata. Niukkuutta jaetaan ja laitospaikkoja kanitetaan kaikkein vaikeimmille tapauksille. Kodinhoitajien työvuoroihin ahdetaan niin paljon käyntejä, että aika riittää vain välttämättömimpään. Omaisia kalvaa jatkuva epävarmuus. Hortoileeko vanhus jossakin ulkona vai makaako asuntonsa lattialla kykenemättä hälyttämään apua. Moni ei vuosien jonotuksen jälkeen tarvitsekaan enää hoitopaikkaa vaan hautapaikan. Sen sentään saa jokainen.

Veronmaksajilta kerättyjen rahojen jako on poliittinen päätös. Puolustusvoimien miljardihankintoja arvostelevat saavat leimakirveestä päähän, heidät julistetaan maanpettureiksi.  Vanhusten menoista on aina turvallista säästää. Ei synny lakkoja eikä mielenosoituksia. Omaisetkin ovat koston pelossa kuin kusi sukassa, oli pelko todellinen tai ei. Tiedossa olleita ongelmia nyt taivastellaan, vaalien jälkeen vanha meno jatkuu.

Kahden hävittäjän hinnalla voitaisiin takuueläke nostaa tuhanteen euroon. Hävittäjän pyrstön hinnalla rahattomat vanhukset saisivat lääkkeet, jotka nyt jättävät apteekkiin. Käynnistäisikö tämä joukkojen keskitykset itärajan takana? Jos puolustusministeri Niinistön (sin) tavoin kansa tätä pelkää, rahaa löytyy muualtakin. Politiikassa on aina vaihtoehtoja. Pakko on vain kuolema. Senkin eräs vakuutusyhtiön edustaja sanoi olevan vain yleinen uskomus, kaikkien elävien kohdalla vielä toteen näyttämätön.

Kössi