Kössin blogi

Lakkoja ja lakkoja

 

Entisaikaan rakennusalan lakon sanottiin olevan kevään merkki. Työehtosopimukset tehtiin vuoden mittaisiksi. Herkeämätön poliittinen kamppailu vallasta pakotti siihen, että sopimukset oli varminta tehdä vasta valtakunnansovittelijan toimistossa. Lakkouhkan aikana tai vasta lakon jälkeen. Änkyrät eivät päässeet puukottamaan liiasta lepsuilusta.

Rakennusliiton neuvottelijat marssivat ensimmäiseen sovitteluun kukkapuskan kanssa. Vakiovieraat halusivat olla sovittelijan toimiston naisille kohteliaita. Oman talon naiset puolestaan toimittivat neuvottelijoille evästä. Sovittelijalta ei saanut kuin kylmää vettä ja sovittelu saattoi jatkua useamman vuorokauden yhteen putkeen.

Lakkoja oli myös työehtosopimuskierrosten ulkopuolella. Lakoilla vaadittiin lisää liksaa, istuttiin ulos liittoon kuulumattomia, joskus jopa mestareita, vastustettiin Vietnamin sotaa. Oli erilaisia tärkeitä syitä. Lakoilla oli myös kutsumanimiä, kuten kitaralakot ja pesuvatilakko.

Kitaraa soittava nuori nainen kiersi taistolaisen toimitsijan kanssa työmaita, lauloi Yhdysvaltain imperialismista, ja sitten marssittiin ulos. Pesuvatilakko sai nimensä siitä, että työnantajat ahneuksissaan halusivat poistaa työmaiden sosiaalitilat. Tilalle tarjottiin pesuvateja.

Talot ja tehtaat valmistuivat myös aikana, jolloin lakkoliipaisin oli herkkä. Ei hommassa mihinkään ylettömyyksiin koskaan menty. Töitä piti tehdä, jotta palkka juoksi. Koskaan ei työmies tai nainen ole saanut mitään ilmaiseksi.

Nyt keuhkotaan poliittisista lakoista. Professori vaatii niiden kieltämistä. Miksi professori? Yhtä hyviä kansalaisvapauksien kieltämisen asiantuntijoita ovat kaikki lukutaitoiset. Maatalouslomittajat, bussikuskit ja timpurit. Jokainen tuntee maita, joissa valtiovalta ottaa lakkojohtajilta nirrin pois ja panee sisuskalut myyntiin. Tähänkö asti halutaan mennä, vai johonkin siihen välille? Aloitetaanko poliittisista lakoista ja jatketaan sitten muihin?

Tällä sopimuskierroksella työnantajat ovat Sipilän (kesk) hallituksen uusliberalistisen politiikan voimaannuttamia. Vaatimukset heikennyksistä työehtoihin ovat aivan poskettomia. Joissakin tapauksissa jopa kymmeniä prosentteja.

Onneksi meillä on lakko-oikeus. Työnantajien vaatimuksiin voidaan suhtautua niin kuin niihin pitääkin. Puhu sinä, minä pidän hevosta. Lopuksi perusteettomasti voimansa tunnossa uhoaville käy niin kuin suomalaiskansallisen perinteen mukaisesti nakkikioskilla. Nokka vuotaa ja sinappia on roiskunut rinnuksille.

Kössi