Kössin blogi

Salaiset siniset

Oli takavuosina eräs tuotemerkki. Nyt Siniset on poliittinen ryhmittymä, joka ei ole puolue ja jolla ei ole puolueohjelmaa. Sen sijaan sillä on viisi ministerin paikkaa hallituksessa. Salaisuus ryhmittymän politiikasta paljastunee, kun kannattajakortit ovat kasassa.

Tai sitten ei. Nykypäivänä puolueiden todellinen politiikka tuntuu olevan aina vain enemmän arvailujen varassa. Keskusta vannoo yhä köyhän kansan asiasta saarnanneen Santeri Alkion nimeen. Bernerin (kesk) ja Sipilän (kesk) toimet etäännyttävät Keskustaa köyhästä kansasta nopeammin, kuin universumi laajenee.

Sosiaalidemokraatit ovat johtajakriisissä. Itse pidän Antti Rinnettä (sdp) eräänä oman aikakauteni parhaista ay-johtajista. Demari, jolla oli kanttia myös tehdä jotain. Poliitikkona Rinne ei ole onnistunut. Omat nokkivat kuin sairasta kanaa. Rinteen esitys synnytystalkoista veisteltiin jopa kansallissosialismiksi. Sanopa siinä sitten jotain, millä käännetään kannatuskäyrät nousuun.

Poliittisen vasemmiston ongelma on historia. Vasemmistoliitolla se on kommunismin stigma.  Demareilla Forssan julistuksen 1903 jälkeinen lihava aika. Puolueessa valtaa pitävät sosialidemokraattiset suvut. Ulkopuolelta ei merkittäviin asemiin nousta. Jäsenten keski-ikä on yli 61 vuotta ja työssä heistä käy enää vain 33 %.

Tulevaisuutta eivät tee taitetusta indeksistä murehtivat. Eivätkä myöskään uskolliset puolueen kaaderit, joiden ykköstehtävä on hommata oma jälkikasvu poliittisiin virkoihin julkishallinnossa tai ammattiyhdistysliikkeessä.

Tulevaisuuden tekevät uudet ihmiset uusilla ideoilla. Niitä näyttää nyt olevan vihreillä. Puolueen puheenjohtaja Touko Aalto (vihr) on avaamaton arpa. Mutta ehkä tärkeämpää puolueelle on, että kyseenalaista mainetta luoneet ekofasistit, mehiläiskuningattaret tai sosiaaliturvaan psykopaatin tavoin suhtautuvat ovat jättäytyneet sivummalle.

Euroopassa vihreät poliitikot luetaan yleensä vasemmistolaisiksi. Suomi on ollut poikkeus. Toivottavasti ei lopullisesti. Vihreiden puheenjohtajavaalissa niukasti kärkisijoilta jäänyt Maria Ohisalo (vihr) on juuri väitellyt Helsingin leipäjonoista. En tiedä hänen vasemmistolaisuudestaan, mutta mitä ilmeisemmin sosiaalinen omatunto on kohdallaan.

Leipäjonot, kohta kilometrien mittaiset, ovat Suomen todellinen häpeäpilkku. Ei siellä kukaan huvikseen seiso, tarve on todellinen. Pienet palkat, työttömyys, sen myötä olemattomat eläkkeet, kuihtuva sosiaaliturva. Ihmiset ajautuvat köyhyysloukkuun, joka Suomessakin jo periytyy. Tämä ei puolueita juuri kiinnosta. Syrjäytyvät eivät äänestä.

Kössi